Puhuttiin mun viiltelystä ja kuinka kenenkin tulee toimia, kun mulla on huono olla. Ahdisti niin paljon, että aloin itkeä. Vilkuilin kelloa hermostuneena vähän väliä. Mun olisi tehnyt mieli juosta ulos sieltä huoneesta ja vaan itkeä ja huutaa. Antakaa mun olla.
Lupasin hävittää terät mun huoneesta. Hoitaja olisi halunnut, että mun vanhemmat olisivat siinä mukana, mutta mä en. Ne on MINUN teräni, MINÄ olen ne hommannut ja MINÄ ne myös tuhoan. Ihan yksin. Viiltely on muutenkin niin intiimi ja arka asia, että en halua jakaa siitä mitään kenellekään. No, nyt ne on kuitenkin poissa mun käden ulottuvilta. Toivottavasti se jotenkin helpottaisi (tai siis vaikeuttaisi) viiltelytilanteita.
Toinen asia, joka on painanut mieltäni, on syöminen. Mua ahdistaa niin helvetisti itse syömistapahtumat sekä se, että mun pitää kirjata joka suupala ylös. Haluaisin irtisanoa itseni kaikista sopimuksista, joita oon tehnyt hoitajani kanssa. Haluaisin sanoa "ei, mä en enää halua syödä enkä pitää ruokapäiväkirjaa" mutta oon liian heikko. En mä luultavasti uskaltaisi sanoa sille mitään, sehän pian soittaisi mun vanhemmille ja laittaisi ne kyttäämään että varmasti syön. Sitä mä en todellakaan halua.
Mun mielessä on käynyt, että voisin ihan hyvin skipata joitain aterioita ja valehdella. Mutta kuitenkin jäisin siitä kiinni ennenpitkää, ja sitten on taas paha mieli kaikilla. En vaan ymmärrä, miksen saa tehdä asioita niinkun haluan. Laihduttaminen ei tehnyt mua kovin onnelliseksi, mutta syöminen tekee mut hyvin onnettomaksi. Mun mielestä muutaman kilon pudottaminen on pienempi paha kuin jatkuva ahdistus omasta kehosta ja olemuksesta.
Olisi vielä lisääkin asioita, mutta niitä en haluaisi edes käsitellä, joten jätän ne mainitsematta. Ja lisäksi en halua kirjoittaa edes anonyymisti muiden asioista nettiin.
