SH: Ootko sä koskaan kokeillut jääpaloja?
M: En?
SH: Seuraavan kerran kun sun tekee mieli viillellä, ota jääpalat käteen ja purista niitä kunnes ne sulaa. Siitäkin tulee sellainen polttava kipu, mutta siitä ei jää jälkiä eikä se ole mitenkään vaarallista.

Mä en oo viillellyt aikoihin. Parin kuukauden sairaalajakson aikana sitä tarkkailtiin, enkä olisi pystynyt valehtelemaankaan, joten jätin sen kokonaan. Silti aika ajoin mun mieleen palaa ne pienet ihanat terät, joilla saisin veren valumaan ja tuskan hellittämään. Tällä hetkellä kukaan ei tarkista mun käsiä, mutta poikaystäväni kanssa olen tehnyt sopimuksen. Jos toinen satuttaa itseään, myös toinen tekee sen. Koska rakastan poikaa, oon pysynyt lupauksessani.

SH: Tai sitten voisit heittää sen ajatuksen nurinkurin. Sen sijaan, että satuttaisit itseäsi, voit vaikka laittaa käsirasvaa ja silitellä itseäsi. 

Juuri tällä hetkellä, tätä postausta kirjoittaessani viiltelyhimo vain kasvaa. Pelottaa, koska siitä kasvaa iso pommi, joka räjähtää käsiin - kirjaimellisesti. Apua.

summer bucket list ?

On taas se aika vuodesta, kun aletaan todella haaveilla kesästä ja tehdä listaa asioista, jotka tulee tehdä kesän aikana. Muiden listalla saattaa olla pyöräilemistä, uimista, yön yli valvomista, telttailua, itsensä ylittämistä ja muuta vastaavaa. Mun listalla on tasan yksi asia: pysy hengissä.

Mulla on kyllä kesäksi suunnitelmia - ulkomaanmatka ja kaikkea - mutta silti musta tuntuu, että tästä(kin) kesästä tulee paska. Viime kesänä nukuin joka yö varmaan lähemmäs 12 tuntia koittaessani minimoida valveillaoloaikaa. Mulla ei oikein ollut mitään tekemistä, eikä kavereita keiden kanssa olla. En näe mitään syytä, miksi tästäkään kesästä tulisi poikkeus.

Poikkeuksena viime kesään, mulla on poikaystävistä parhain, jonka kanssa voisin tietysti viettää aikaa. Harmi vain, että asumme parin tunnin ajomatkan päässä toisistamme ja pojalla on harrastuksensa takia hyvin kiireinen aikataulu. Miksei mulla ole ketään kaveria, jota voisi spontaanisti pyytää rannalle tai kaupungille? Kaikilla on jotain; töitä, muita kavereita tai he ovat jossain kaukana. 

Luultavasti elämäni jatkuu aika samanlaisena, kuin nyt. Käyn avohoidossa muutaman kerran viikossa ja tapaan siellä muita ihmisiä. Mutta ei ne mun kavereita ole. Koska ja miten ihmeessä tästä saatanan oravanpyörästä pääsee eroon? Koska mun elämä muuttuu, tapahtuu se kaikkien hoitajien toitottama "hyvä asia", joka muuttaisi kaiken? No ei vittu koskaan. En koskaan varmaan elä elämää, johon olisin tyytyväinen. Tai sitten mulla vaan on rima liian korkealla ja pitäisi vaan tyytyä siihen mitä on - paskaan. 

Täällä taas. Kotona, omassa huoneessa. Paljon on tapahtunut ja moni asia muuttunut. Mun perheenjäsenet tietävät nyt kaiken. Ne tietää, kuinka paskana mä oon. Tai olin. Mun olo on kahden kuukauden aikana kohentunut aika huimasti. Sain uusia lääkkeitä ja vähän hermolomaa. Mieli on paljon virkeämpi kuin ennen ja oon jopa saanut asioita aikaiseksi. Halu elämänhalun löytymiseen on alkanut kasvaa. Aika ajoin tulee kuitenkin niitäkin hetkiä, kun kaikki on paskaa ja haluaisin ajaa autolla rekan alle.

Mun elämään on tullut yksi uusi ihminen. Poika. Ystävä. Poikaystävä. Sen kanssa mulla on turvallinen olo, mikään ei voi satuttaa ja mitkään romahdukset eivät ole vaarallisia. Mutta aina kun ollaan erossa, mulla on ensinnäkin kamala ikävä ja toiseksi paljon paskempi fiilis muutenkin. Vaikka toinen on vain yhden puhelinsoiton päässä, on se silti liian kaukana.

Kaikki möröt mun sisällä on ehkä hetkeksi hiljentäneet ääntään, mutta kauhulla odotan, kun ne nostavat päätään ja alkavat taas huutaa.

Loppuun laitan yhden biisin, joka ei sinänsä kerro mitenkään mun elämästä, mutta toivon että muistaisin tän asenteen sillon, kun kaikki kaatuu niskaan. "Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laalalalalalaa...."