toivon pääseväni täältä pois

Tänään on taas ollut ahdistuksen multihuipentuma. Työkkäri, koulu, pääsykokeet - ihan kaikki ahdistaa. Itkin varmaan tunnin putkeen, kun oli vaan niin paha olla. Haluaisin pystyä sanoittaa tunteeni paremmin, kauniimmin, mutta en vain osaa. 

Katsoimme tänään pajalla dokumentin Matka minuksi. Se herätti minussa paljon tunteita - lähinnä haikeutta ja surua. Dokumentti kosketti montaa osaa elämästäni, ja upposi siis syvälle. Kotiin tultuani avasin kirjeen TE-toimistolta. Vittu. Saan varmaan kielteisen päätöksen Kelaltakin, ja siitä syyttää saan vain ja ainoastaan itseäni. En millään pysty toimittamaan koulun erokirjettä ajoissa työkkäriin, ja se saattaa koitua kohtalokseni. Yritin kyllä selittää, mutta tuskin ketään kiinnostaa mun armon anelut.

Kaikki tuntui vyöryvän päälleni niin suurella voimalla, että romahdin. Kirjoitin päiväkirjavihkoseeni, että "Mitä minulle tulee nyt mieleen? KUOLEMA. Haluaisin päästä pois, lopettaa kaiken." Jep, kuolema tuntuu juuri nyt niin helpolta ulospääsyltä tästä mutkikkaasta tilanteesta. Työkkäri ei siis ole ainoa murheenkryynini, vaan mua surettaa myös ystävyyssuhteet, tulevaisuus ja kotiasiat. 

Olin todella lähellä, etten itku- ja ahdistuspäissäni lähtenyt "kävelylle". Olisin varmaan kävellyt läheisen puiston penkille itkemään paskaa elämääni. Kenties kävellyt sillalle tai rannalle ja miettinyt, kuinka helppoa olisikaan vain päättää tämä kaikki. Mutta ei, en lähtenyt. Ehkä mulla on vielä pieni itsesuojeluvaisto olemassa, kun mieluummin avauduin tilanteestani tutulle ihmiselle, ja purin sitä kautta suurimman tunnekuohun. Juttelin hetkisen myös miehen kanssa. Sekin antoi pientä toivon kipinää.

En tiedä kuinka kertoisin tämän kaiken terapeutille. "Näyttäisi siltä, että sulla menee nyt ihan hyvin," se sanoi. Kuinka voin mukamas joka toinen kerta olla niin pohjalla, että toivon kuolemaa, ja toisella kertaa nauraa, olla iloinen ja toiveikas? Mua pelottaa, että se ei usko mua. Että se ei vaan ikinä tule oppimaan tai ymmärtämään mun ajatuksia. Täytyisi varmaan nyt heti kirjoittaa nää ajatukset paperille ja viedä hänelle. Mutta se pelottaa.

tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Pöntönhalailu on alkanut taas. Olen nyt alle viikon aikana oksentanut kolmesti - tahallani. En muistanutkaan, kuinka hyvä ja tyhjä fiilis sen jälkeen tulee. Samalla tulee epäonnistunut ja paska fiilis, mutta se hyvä olo on kuitenkin voimakkaampi. Mä en haluaisi, mutta samalla haluan sitä enemmän kuin mitään. Kävin taas samanlaisen taistelun pääni sisällä, kuin ennen viiltelyä. Haluan sitä, mutta en saisi. Se ei ole terveellistä, mutta siitä tulee parempi olo fyysisesti. 

Nyt mun kurkussa tuntuu palan tunne ja sattuu, koska vahingossa raapaisin kynnellä kurkunpäätä. Syljen vieläkin verta. Silti mulla on helpottuneempi olo. Karkkipussi yöpöydällä houkuttelee, mutta tiedän, että oksentaisin vain senkin kaiken pois. Jääkaapissa viinirypäleitä, mutta nekin päätyisivät viemäriin. 

Muistan ajat, kun oksensin useasti päivässä. En tajua kuinka pystyin kotona, vanhempieni silmien alla, sen tekemään. Nyt mulla on vain miehen valvova katse, mutta tein sen silti. Pelottaa, että hän pettyy, suuttuu tai pahimmassa tapauksessa pistää koko suhteen poikki, jos tämä jatkuu tai menee pidemmälle. Mutta se olen vain mä ja syömishäiriö, eikä se liity häneen millään tavalla. Mua pelottaa, että muut saa tietää. On ihmisiä, keille olen sen suoraan kertonut, mutta vain harvoille ja valituille - heille, ketkä sen ymmärtävät.

Kuulun yhteen Whatsapp-ryhmään, jossa on monta muutakin tyttöä, jotka kärsivät samasta ongelmasta kuin minä. Heille en kerro oksenteluistani, koska en halua heidän saavan sitä ajatusta, että se olisi millään tavalla okei. Yhtenä päivänä he kävivät siellä keskustelua aiheesta ja kertoivat, kuinka tekisi mieli ahmia ja oksentaa, ja millä tavalla he sen tekevät. Mulle tuli heti sellainen olo, että keskustelu ei nyt mene ihan oikeille raiteille. Siitä mun oksenteluinto oikeastaan sai uuden buustin. Mutta en mä silti halua kertoa heille (varsinkaan muutamalle siellä), että mä muuten juuri oksensin päivän ruoat ja vähän päälle. He ovat vielä niin alussa koko hommassa, että se on vielä "kivaa" ja "hallinnassa". Niinhän te luulette. Siitä on glamour kaukana, kun se ottaakin itsestä ylivallan, eikä sitä pysty enää kontrolloimaan. Kun oksentaa silloinkin, kun ei haluaisi.

Mua myös ärsyttää, kuinka eräs heistä puhuu syömishäiriöstään KAIKILLE somessa. No, kerronhan minäkin täällä, mutta en Facebookissa ja Instagramissa omalla nimellä ja naamalla. Haluaisin, että tämä olisi minun yksinoikeuteni. Tuntuu, kuin mun ongelmat ja sairaudet olisivatkin yhtäkkiä jonkun toisen. Ihan kuin heillä olisi oikeus kertoa, miltä tuntuu olla syömishäiriöinen ja masentunut. Todella outoa ajatus, mutta se on mulle totta. Mun tekisi mieli huutaa heille päin näköä, että he eivät tiedä siitä helvetistä mitään, joten pitäkööt turpansa kiinni.

hunger hurts but starving works

Tätä asiaa mä en ole kertonut kenellekään. Mun suusta on saattanut kuulua sanat: "Oon paljon onnellisempi nyt!" ja "Oon tyytyväinen itseeni." mutta todellisuudessa se syömishäiriömörkö, Ana, on taas nostanut päänsä. Se on vaaninut mua todella pitkään, mutta nyt se iski jälleen. Pahinta on, että en ole pystynyt olemaan syömättä. Karkit, sipsit ja muut herkut kyllä ahdistavat, mutta se mun loistava itsekurini, joka mulla joskus oli, on tipotiessään. 

Mä haluan laihtua. Niin paljon. En halua olla mikään luuranko, mutta taas se hoikka nätti tyttö, jolla oli thigh cap ja jonka solisluut erottuivat selvästi. Mua surettaa, kuinka olen antanut itseni lihoa ihan vain käyttäen "parantumista" tekosyynä. On ihan tervettä syödä. Ota vielä toinen pulla. Eieieiei! Mä haluan saada itseni takaisin, koska tässä kehossa, tässä painossa en koe olevani oma itseni. Peilikuva ällöttää ja oon kauhuissani nähdessäni kokovartalokuvia minusta (varsinkin jonkun muun ottamia). Mun käsivarret ja ranteetkin on kasvanut! Haluan olla se lintunen, keijukainen, joka ei syö.

Tästä se alkaa - laihdutus. Hassuahan on, että VIHAAN liikuntaa. Hyötyliikunnasta mä nautin, ja olenkin nyt pyrkinyt sitä lisäämään, mutta esimerkiksi n. puoli vuotta kestänyt kuntosaliharjoitteluni oli aivan kamalaa. Siksi olen päättänyt olla syömättä, koska se tuntuu tällä hetkellä helpoimmalta keinolta pudottaa painoa. Ainakin näin aluksi. Pitää vain tehdä sallittujen ja kiellettyjen ruokien listaa ja alkaa taas laskea kaloreita - mitä vähemmän sen parempi.

Syömättömyys voi olla hieman haastavaa, koska en asu yksin. Uskon, että mies tulee jossain vaiheessa huomaamaan niukentuneen ruokavalioni, mutta en halua miettiä sitä vielä. Lisäksi käyn päivittäin paikassa, jossa syödään ja olisi erittäin epäilyksiä herättävää, jos yhtäkkiä lakkaisin syömästä. Helppo siellä on syödä vain vähän, koska kukaan ei vahdi paljonko otan, kunhan otan.

Yllä oleva kuva kuvastaa mun mielentilaa just nyt. Välillä tiedostan ajattelevani todella sairaasti, mutta syömättömyys vain tuntuu ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Haluan takaisin mun itsekurin ja hoikan vartalon. 

good night

Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja.

Hyvää yötä siili, muista juoda maitoa.

Hyvää yötä.

Hyvää yötä, mummu.

i'm a mess right now inside out

Huomenna alkaa taas uusi juttu mun elämässä - psykiatrinen intensiivijajkso. Jakso kestää kolme viikkoa ja tapaamisia on kolmesti viikossa. Mua vain jännittää, miten tulen jaksamaan käydä siellä ja saanko kavereita. 

Kävin viime tiistaina vähän tutustumassa paikkaan alkuhaastattelun merkeissä, ja se jotenkin avasi mun silmät tajuamaan, miten paskana mä olen. Mun normaalista elämästä ei tule juuri mitään. Lukittaudun vain kotiin ja oikeastaan ainoa sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu miehen kanssa. Kyllä mä välillä näen kavereita ja jopa poistun kotoa, mutta muutoin olen kyllä ihan kotini vanki. 

Mun päivät kuluu nukkuessa ja koneella roikkuessa - siis silloin, kun jaksan nousta sängystä. Oikeastaan mikään ei enää tuo mulle sellaista oikeaa iloa ja onnea. Miestäni totta kai rakastan, enkä halua edes kuvitella elämää ilman häntä, mutta ei se elämä vain ole aina sitä ruusuilla tanssimista. Eilenkin kävimme tuplatreffeillä miehen ystävän ja tämän miesystävän kanssa, mutta ei mulla ollut niin hauskaa, kuin olisin toivonut. Ruoka ei maistunut ja leffakin oli vain ihan ookoo. Tämä harmittaa mua, koska olin jo jonkun verran odottanut tätä hetkeä ja tapaamista, mutta silti mulla oli jotenkin vaikea olla. 

Mä toivon, rukoilen ja anon, että tää intensiivijakso auttaisi mua löytämään jonkun rytmin ja suunnan mun elämälle. Mua ahdistaa vaan olla ja ajelehtia, kun muut puskevat eteen päin elämässä kauheeta vauhtia. Haluaisin vaan olla normaali, terve, onnellinen ja mitä näitä nyt onkaan. Toisaalta toivon myös, että oppisin jo pikkuhiljaa hyväksymään tän mun tilanteen. Ehkä vielä joskus.

save me from my mind

Elämäkriisi päällä. En edes halua ajatella sitä. En halua kirjoittaa siitä. Haluan vain sanoa, että sellainen on.

Mun tekisi niin kovasti mieli vaan kuolla. Haluaisin nukkua ikuista unta. Ei mun elämässä kuitenkaan koskaan tapahdu mitään, mikä mut "pelastaisi". Onhan mulla asioita ja ihmisiä, jotka pitävät pinnalla, mutta kuka tai mikä mut vetäisi taas kuivalle maalle? 

Mua ahdistaa mennä taas kouluun. Tammikuun toinen päivä mun pitäisi sinne kuitenkin raahautua. Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että mun pitäisi nämä viimeiset 5 kuukautta vaan sinnitellä, että saisin sieltä paperin ja voisin sanoa käyneeni sen koulun. Mutta kun en mä tiedä, mitä haluan. Tavallaan olen muiden kanssa samaa mieltä, mutta kouluun palaaminen ahdistaa mua niin helvetisti, että en tiedä jaksanko sitä jatkuvaa piinaa ja kidutusta. Tuntuu, että kukaan ei oikein ymmärrä, kuinka vaikeaa mulle on mennä sinne. Se on yhtä taistelua joka päivä. 

Jos jätän koulun kesken, olisin kuitenkin ihan saatanan pettynyt itseeni. Siihen, että en pysty tai jaksa. Eikö mulla ole minkäänlaista itsekuria? En tiedä, mitä teen, jos keskeytän koulun. Haenko töitä? Pidennänkö sairauslomaa? Heittäydynkö taas yhteiskunnan elätettäväksi? Tämä kaikki ahdistaa mua niin paljon, että en tiedä, miten päin olisin.

Nyt mä sitten lopulta päädyinkin kirjoittamaan nämä elämäkriisi-ajatukset tänne. Ehkä se on ihan hyvä. Haluan silti pois täältä.  

how unfair can life be?

Otsikon kysymys on tänään pyörinyt mielessä. Aamulla (okei päivällä klo 13) heräsin äidin viestiin. Taas yksi läheinen on kuskattu sairaalaan. Ja todennäköisesti se on taas se sama vitun syöpä. Kuinka voikaan käydä tällainen epäonni, että kaksi läheistäni sairastuvat muutaman kuukauden sisään? En voi käsittää.

Just nyt mua ei huvittaisi elää. Haluaisin vaan olla, nukkua, tehdä ei-mitään. Kello on jo tiistain puolella, on itsenäisyyspäivä. Huomenna/tänään menemme miehen vanhemmille syömään. Voin jo päässäni kuulla sen hilpeän keskustelun, kun kysytään kuulumisia ja mulla ei ole kuin huonoja uutisia. Pelkään, että käyn itkemään siellä, vaikka ei se kai maailmanloppu olisi. 

Mä olen ennenkin menettänyt ihmisiä. Kuolemalle ja elämälle. Aina se sattuu, kun joku tärkeä vain lähtee. Varoittamatta. Kertomatta syytä. Mä itse haluaisin lähteä ilman kipuja, nopeasti. Olen monesti kirjoittanut itsemurhakirjeitä, vaikka en koskaan ole tosissani yrittänyt itseäni tappaa. En vain halua, että läheisilleni jäisi mitään epäselväksi. En halua heidän luulevan, että heissä olisi mitään vikaa - päinvastoin, hehän ovat syy, miksi olen täällä vielä. 

Joskus toivon, että joku löytäisi tämän blogin mun kuoltuani. Täällä on ne hyvät ja huonot jutut, kaikki tunteet. Haluaisin kirjoittaa tänne jokaiselle tärkeälle ihmiselle oman postauksen, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan, mitä tunnen. 

Juuri nyt tahtoisin sanoa tälle läheiselleni, että mä lupaan olla hänen vierellään, vaikka en ole aiemmin kovin ollutkaan. En ole aiemmin liiaksi häntä käynyt tapaamassa, mutta nyt pistän omat pelkoni syrjään ja teen sen - olen läsnä. Tai ainakin yritän.