happy little pill(s)

En ole raskaana, luojan kiitos. Ostin varmuuden vuoksi kaksi testiä, toisen teen muutaman päivän kuluttua ihan vain tarkistaakseni. Sain helpotuksen epätietoisuuteeni, mutta jotenkin on silti vähän pettynyt olo. Ehkä siksi, että mielessäni raskauden kuuluisi olla iloinen ja toivottu asia, mitä se yleensä on. Vai onko? 

Eilen illalla kirjoittaessani blogiin, huomasin ahdistuvani. Tunsin kuinka pieni ahdistuksen aalto alkoi levitä ympäri kehoani ja valtasi minut lopulta kokonaan. Itkin. Päätin alkaa lukea kirjaa ja sattumalta kirjan päähenkilö yritti itsemurhaa. Silloin mun päässä napsahti. Etsin käsiini lääkkeet, joita en ole syönyt kuukausiin. Silloinen maksimiannos minulle oli kolme tablettia, nyt otin niitä käteeni viisi. Viisi pientä, punaista pilleriä. Ajattelin, että en halua kuolla, mutta en voisi olla ottamatta jotain apua tähän ahdistuksen. Kirjoitin kaiken varalta kirjeen, jossa kerroin mitä tein ja miksi. Nielin pillerit ja menin peiton alle odottamaan mitä tapahtuisi.

Aamulla heräsin herätyskelloon - en ollut kuollut. Onneksi en ehtinyt kertoa kenellekään, mitä tein. Se jääköön salaisuudeksi toistaiseksi. En aamulla ehtinyt ajatella tapahtunutta, mutta nyt mietin, että hyvä kun en kuollut. En mä sitä kai missään vaiheessa halunnutkaan, mutta hätiköin ja mieleeni juolahti ajatus yliannostuksesta. Kirjan päähenkilökään ei kuollut otettuaan liikaa lääkkeitä, joten nyt saan lukea, mitä hänelle jatkossa tapahtuu, ja mikä tärkeintä - minä saan jatkaa omaa tarinaani.

my mama said it was okay

Hei, olen elossa. Valitettavasti? Onneksi? En mä tiedä.

Viime postauksen jälkeen on taas tapahtunut kaikenlaista. On ollut iloa ja surua, riitaa ja sovintoa, yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Aloitin uudessa koulussa, asun eri paikkakunnalla ja olen tutustunut uusiin ihmisiin.

Kouluun paluu aiheutti mulle niin paljon stressiä ja mietittävää, että ahdistuin, lamaannuin kaiken työn alle ja vajosin taas vähän. En pohjalle asti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Hoitaja kysyi multa, "Pelottaako sua paraneminen? Haluaisitko sä edes parantua?" Kyyneleet alkoivat vieriä poskillani ja sanoin "en tiedä". Siihen hoitaja jatkoi kysymällä onko mulla ollut itsetuhoisia ajatuksia, jolloin en enää saanut edes sanaa suustani, nyökkäsin vain. "Haluatko että pyydän lääkäriä kirjoittamaan sulle sairauslomaa?" Ei, en halua. Mä selvisin siitä stressiryöpystä, mutta mua pelottaa mitä tapahtuu, kun seuraava iskee. Osaanko varautua siihen? Lyökö se mua taas vyön alle ja painaa maahan?

Nyt juon siideriä, juhlameikit naamassa ja hiukset kiharalla. Oloni on silti kaikkea muuta kuin kaunis. Kävin salaa vaa'alla ja painoin lähes 60 kg. SE ON AIVAN VITUSTI LIIKAA. Ja se johtuu siitä, että olen alkanut syödä ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaan. Se on selvästi ollut virhe. Aion nyt mielessäni repiä ja polttaa koko paskapaperin ja unohtaa kaiken saamani ruokavalistuksen - mä en enää syö. Piste. Paitsi kun on pakko. Piste. Haluan taas olla se alle 50 kg painava keiju, jonka painoa kaikki kummastelee. Nyt musta tuntuu, että kaikki vain huomaavat mun lihoneen ja päivittelevät sitä. Ja ajatus saa mut itkun partaalle. Kuulen mieluummin kommentointia mun laihuudesta kuin lihavuudesta. Huomasin tänään olevani kateellinen 14-vuotiaalle sukulaistytölle, koska hän oli niin laiha. Luut näkyivät ja se oli kaunista. Tiedän, että hän ei ole vielä kehittynyt aikuisen mittoihin, niin kun mun ehkä kuuluisi. Silti haluan olla kuin hän.

Toinen mieltä painanut asia on mun mahdollinen raskaus. Mua pelottaa aivan sairaasti, että olen raskaana. Menkat alkoivat viisi päivää myöhässä, edellisten menkkojen jälkeen tuli omituista vuotoa ja tosiaan olen nyt lihonut muutaman kilon. Ei kai ne voi olla merkkejä vielä mistään? Huomenna ostan testin ja teen sen, mutta mua pelottaa aivan liikaa. Mies sanoi, että ei millään usko mun olevan raskaana, ja että ei tiedä olisiko se edes mahdollista. Mutta mä haluan kuitenkin mielenrauhan. Pelottaa, että huomaan mahdollisen raskauden liian myöhään - vasta sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Koska musta ei ole äidiksi nyt, ei todellakaan. Hyvä että itse pysyn järjissäni ja tässä maailmassa, miten voisin siis huolehtia jostain toisesta jatkuvasti?

Mun mielessä on käynyt ihan hirveitä ajatuksia mahdollista lasta kohden. Juon itseni siihen kuntoon, että vauva ei selviä. Hakkaan vatsaani niin, että saan keskenmenon. Tiedän, että abortti ei tulisi olemaan ongelma muille kuin itselleni. Olen vannonut, etten koskaan sellaista tekisi, mutta nyt en todellakaan näe muuta vaihtoehtoa. Mutta silti - olenko murhaaja? Ei ole lapsen vika, että on käynyt vahinko. Toisaalta, koen olevani täysin oikeutettu raskauden keskeytykseen, sillä olen AINA pitänyt huolta ehkäisystä. Mutta eihän niistä mikään ole 100% varma... En silti tiedä, mihin jamaan menisin, jos olisin raskaana. Mielummin tappaisin itseni kuin pienen vauvan, vaikka tiedän, että hän kuolisi siinä samalla. Mutta sitten me ainakin voitaisiin olla yhdessä jossain paremmassa paikassa. No joo, mitään varmuutta asiasta ei vielä ole, joten miksi murehtia. Haluaisin vaan niin kovasti selvyyden tähän. Huomenna saan. Ja silloin kerron sen tännekin, oli tulos mikä tahansa.