kadota kuin savu

Joulu tuli, joulu meni. Aattona mulla oli tosi huono olla, otin tarvittavia lääkkeitäkin. Ilta onneksi oli kiva, kun sain viettää sen hyvässä seurassa. Eilen oli hyvä päivä, olin pirteä ja iloinen. Tänään mun mieleen on taas noussut kuolema. Rakas, ihana, kuolema. Haluaisin niin kovasti vaan nukahtaa ja olla heräämättä. Haluaisin upottaa ihanat pienet terät mun ihoon ja antaa veren valua musta pois. Että voisin vain kadota tästä maailmasta.

En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta. En halua mitään. En halua tulevaisuutta. Mut pitää elämässä mun perhe. Tai oikeastaan se, etten halua mitään pahaa heille. Välillä toivon, että mulla ei olisi ketään - sitten voisinkin tappaa itseni. En kestä ajatusta mun isästä itkemässä, sisaruksia tuskissa tai äitiä miettimässä, mitä olisi voinut tehdä toisin. 

Oon ajatellut ottaa lääkkeitä yliannostuksen. Haluan koittaa tappaa itseni. Nähdä, mitä sitten tapahtuu. Mutta kaikista eniten haluaisin kuolla. 

p.s. hautajaisissani haluan soitettavan postauksen biisin

Sairaalassa taas. Vaikka kuinka yritin sanoa, että en halua sairaalaan, mut pakotettiin tänne silti. Uhkailivat tarkkailulähetteellä. Oon siis täällä nyt "vapaaehtoisesti" ja toivon mukaan kotiudun jouluksi. Toisin kuin edellisessä sairaalassa, täällä saa olla oma tietokone, tai mun tapauksessa ipad, joten voin kirjoitella postauksia aikani kuluksi...

Mun tekee ihan hulluna mieli viillellä, eilen jopa yritin mutta en saanut aikaiseksi kuin pieniä naarmuja... En ymmärrä miten sairaalassa oleminen auttaisi mun viiltelyhimoon tai itsetuhoisiin ajatuksiin. Täällä muiden hullujen seassahan ne vaan yltyy. 

Syöminen on taas hankalaa. Koitan olla vahva ja kieltäytyä isoista ruokamääristä, mutta se on niin vaikeaa kun ruoka pistetään suoraa nenän eteen. Eilen mä kävin oksentamassa iltapalan, mutta heti perään aloin ahmia viinirypäleitä. No, onneksi vaan niitä enkä esimerkiksi karkkia. Tänään koitan taas skipata lounaan, eilen se onnistui ihan helposti. 

Moi. Minä täällä taas. Melkein puoli vuotta siitä, kun kirjotin tänne viimeksi. Melkein koko tuon ajan oon voinut hyvin tai edes kohtalaisesti. Kävin fysioterapiassa ja hoitajan luona juttelemassa. Lähdin ulkomaille ja palasin Suomeen. Löysin rakkauden, jota kaipaan joka päivä. Ja nyt mulla menee taas huonosti.

Viime lauantaina aloin taas viillellä. Ihan pieniä naarmuja vain, mutta aika monta. Silloin mulla oli myös todella voimakkaita itsemurha-ajatuksia. Jos olisin pystynyt liikkumaan johonkin, olisin tehnyt itselleni jotain kenties peruuttamatonta. Joku voima kuitenkin piti mut paikallani, enkä yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan. Kerroin tän kaiken mun hoitajalle eilen ja se taisi huolestua aikalailla. Ehdotti jopa lyhyttä osastojaksoa. Mutta ei, sairaalaan mä en enää ikinä mene vapaaehtoisesti. En oikein luota siihen systeemiin. Viimeksiki mun "no oot ehkä viikonlopun yli" muuttui kahdeksi kuukaudeksi.

Jotenkin mun olo on kauheen voimaton. Tulevaisuus tuntuu taas tosi raskaalta ja pelottaa, että petyn. Että en jaksakaan täyttää mun velvollisuuksia. Ja että petän muutkin. Että musta tulee taas taakka. Pelkään, että tää paha olo vaan vetää mut taas mukanaan johonkin pimeään, mistä ei meinaa päästä pois. Haluaisin vaan juosta pois ja karata. Ulkomailla oli niin paljon etäisyyttä tähän masennukseen, että siellä ehkä sen takia tuntui niin hyvältä. Mutta luultavasti masennus ja muut ongelmat osaavat uida meren yli ja seurata sinnekin. Ja mitäs sitten tehdään? Palataan häntä koipien välissä Suomeen anomaan apua? En mä tiedä mitä mä teen. Tuntuu, että tää koko sairaus ois yks iso kirous josta kukaan ei voi mua vapauttaa.