Katsoimme tänään pajalla dokumentin Matka minuksi. Se herätti minussa paljon tunteita - lähinnä haikeutta ja surua. Dokumentti kosketti montaa osaa elämästäni, ja upposi siis syvälle. Kotiin tultuani avasin kirjeen TE-toimistolta. Vittu. Saan varmaan kielteisen päätöksen Kelaltakin, ja siitä syyttää saan vain ja ainoastaan itseäni. En millään pysty toimittamaan koulun erokirjettä ajoissa työkkäriin, ja se saattaa koitua kohtalokseni. Yritin kyllä selittää, mutta tuskin ketään kiinnostaa mun armon anelut.
Kaikki tuntui vyöryvän päälleni niin suurella voimalla, että romahdin. Kirjoitin päiväkirjavihkoseeni, että "Mitä minulle tulee nyt mieleen? KUOLEMA. Haluaisin päästä pois, lopettaa kaiken." Jep, kuolema tuntuu juuri nyt niin helpolta ulospääsyltä tästä mutkikkaasta tilanteesta. Työkkäri ei siis ole ainoa murheenkryynini, vaan mua surettaa myös ystävyyssuhteet, tulevaisuus ja kotiasiat.
Olin todella lähellä, etten itku- ja ahdistuspäissäni lähtenyt "kävelylle". Olisin varmaan kävellyt läheisen puiston penkille itkemään paskaa elämääni. Kenties kävellyt sillalle tai rannalle ja miettinyt, kuinka helppoa olisikaan vain päättää tämä kaikki. Mutta ei, en lähtenyt. Ehkä mulla on vielä pieni itsesuojeluvaisto olemassa, kun mieluummin avauduin tilanteestani tutulle ihmiselle, ja purin sitä kautta suurimman tunnekuohun. Juttelin hetkisen myös miehen kanssa. Sekin antoi pientä toivon kipinää.
En tiedä kuinka kertoisin tämän kaiken terapeutille. "Näyttäisi siltä, että sulla menee nyt ihan hyvin," se sanoi. Kuinka voin mukamas joka toinen kerta olla niin pohjalla, että toivon kuolemaa, ja toisella kertaa nauraa, olla iloinen ja toiveikas? Mua pelottaa, että se ei usko mua. Että se ei vaan ikinä tule oppimaan tai ymmärtämään mun ajatuksia. Täytyisi varmaan nyt heti kirjoittaa nää ajatukset paperille ja viedä hänelle. Mutta se pelottaa.
