Luennolla istuin hiljaa. Ympärilläni ihmiset juttelivat ja välillä chattailivat keskenään - jättäen minut jälleen ulkopuolelle. Sen puolentoista tunnin jälkeen menin opettajalle sanomaan, että en vain pysty nyt jäämään, ja puhkesin itkuun. Kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä ja mietin, mitä minua katsoneet ihmiset mahtoivat ajatella.
Kotona kerroin toisille kavereilleni, mitä koulussa oli tapahtunut. Sain paljon tsemppiä ja sydänemojeita (jotka kyllä merkkasivat paljon, sitä en kiellä), mutta oloni oli silti niin kelvoton. Mä oon vaan niin paska, ettei kukaan halua viettää aikaansa mun kanssa.
Kaikenkaikkiaan mulla on ollut todella raskas alkuviikko. Sunnuntaina itkin, että en halua kouluun, tiistaina jopa lintsasin aamupäivän opetuksen. Mua vaan ahdisti ja väsytti liikaa mennä. Kun tämä koulu alkoi, mulla oli todella toiveikas olo sen suhteen, että saisin paljon uusia kavereita. Puhdas pöytä ja uusi alku - saisin luoda juuri sellaisen kuvan itsestäni, kuin haluaisin. Paskanvitut. Oon ihan se sama luuseri, kuin aina ennenkin. Se, joka kaikin keinoin yrittää päästä porukkaan ja lopulta luovuttaa, kun ei tule hyväksytyksi.
Nyt mun ei tee mieli viillellä. Se kävi mielessäni ajatuksena, jota en halunnut toteuttaa. Sen sijaan olisin halunnut lyödä itseäni ihan kunnolla. Hakata nyrkeillä jalkoihin ja päähän, mutta en tehnyt sitäkään. Mä en vaan jaksa. Itkin sängyssä ja mietin, että onko musta sittenkään mihinkään. Masennusjakso on selvästi taas palaamassa jokasyksyiseen tapaan, mutta kuinka mä tulen selviämään siitä tällä kertaa? Vai selviänkö ollenkaan?
