Just nyt mua vaan itkettää. Mua ärsyttää ihan helvetisti, että mä oon niin kiltti, mutta en saa takas mitään. Teen palveluksia ilman vastapalveluksia, oon saatanan antavainen ja ajattelen yleensä muita ennen itseäni. Ja mikä on kiitos tästä kaikesta? No se, että ei ole mitään kiitosta. Ja arvatkaa mikä on pahinta? Se, että yleensä nää kiittämättömät paskiaiset on niitä lähimpiä ihmisiä, joiden vuoksi voisin tehdä mitä vain, mutta olisi se pieni vastapalvelus (pyytämättä sellaista) ihan kiva.
Mä vaan niin toivoisin, että mua ei ois koskaan ollutkaan. Haluan pois, kauas täältä. Johonkin paikkaan, missä tuntisin itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi ihan vaan siksi, että olen olemassa. Nyt musta tuntuu että mun ihmisarvo on suoraan verrannollinen mun tekemiin palveluksiin, töihin ja muihin hyödyllisiin tekoihin. En mä oo mitään ilman muiden ihmisten "suosiota" ja hyväksyntää. Mua ei ole ilman muita.
Eilen olin jo perinteeksi muodostuneissa kesäjuhlissa. Jälkeenpäin katsoin siellä otettuja kuvia ja JOKAISESSA kuvassa näytin niin hirveän surulliselta ja masentuneelta. Mä oikein säikähdin, että noinko surkealta mä näytän siitä huolimatta, että koitan parhaani ja pinnistelen näyttääkseni onnelliselta tai edes suht. tyytyväiseltä. Tottahan se on, että eilen ei ollut mikään paras päivä mulle, mutta mua hävettää. Kaikki varmasti näkivät, että oon surullinen. En mä halua näyttää kaikille mun oikeeta tunnetilaa ja luonnetta. Haluan pitää yllä sitä kauan rakentamaani "kaikki on hyvin"-kulissia, mutta nyt se on taas näköjään sortumassa. On varmaan vaan ajan kysymys, koska löydän itseni osaston sängystä itkemästä.
